Jalanjälkiä sydämessä

Mulla olis ihan hirveesti kaikkia asioita mitä tahtosin kertoa J:lle. Hassua, miten johonkin ihmiseen, jonka tietää olevan väärä, voikaan kiintyä niin paljon. Esim. eilen mä olisin tahtonut hehkuttaa sitä, miten hyvä leffa Lucky number Slevin olikaan ja äsken mä oisin tahtonut kertoa sille, että kuulin vihdoinkin yhden biisin mistä se on hehkuttanut pari viimeistä viikkoa.

Mun mielestä elämä taas tuntuu ihan omituiselta ja hassulta. Tuntuu jotenkin siltä, että elämä on mennyt totaalisen ohi sen takia, että mä en ikinä uskalla katsoa mitään juttuja loppuun saakka. Oon kyllä yks luuseri-luovuttaja. Oon kummallisen allapäin tosta J-jutusta, mutta mä en kehtaa kotona vaipua mihinkään itsesääliin, joten on pakko näytellä reipasta ja iloista. Musta tuntuu, että mä teen aina väärin kun on kyse ihmissuhteista. Äsken tosin mietin, että tää on taas yksi sellainen juttu mitä voi märehtiä ja vatvoa ja uskotella itselleen, ettei tahdo alkaa pitkään aikaan säätää yhtään mitään kenenkään kanssa kun on vieläkin niin paha mieli omasta käytöksestä. Mulla on siis taas kerran yksi hyvä tekosyy pysyä sinkkuna.

Mutta vaikka nyt onkin vähän apeaa, niin mä oon silti onnellinen siitä, että mä opin tuntemaan J:n. Mun elämä ois ollut viime aikoina vaan niin paljon tylsempää ja mä oisin niin paljon enemmän keski-ikäinen jo nyt jos sitä ei olis olemassa.

Mä lisään mun joululahjalistaan sen, että J on onnellinen, se pärjää ja että joku mua ihanampi tyttö tajuaa sen, miten helmi tyyppi se on.