Sekopäistä pohdiskelua

Mua melkein alkoi tänään itkettää kirjastossa HMOVK:n käytös. Se ei viitsinyt edes moikata mua, vaan yritti olla niin kuin ei huomaisikaan. Me törmättiin kuitenkin sitten myöhemmin jolloin se pyysi mua kahville sen takia, että se tahtoo sen parit leffat takaisin. En taida mennä.

Mä olin vähän rikki, koska se oli jotenkin niin kylmä. Mietin vaan, että olinko mä sille kuitenkin niin yhdentekevä, ettei sitä oikeasti enää edes kiinnosta tietää mitä mulle kuuluu. Onneks mun kaveri M oli myöskin kirjastossa joka sitten muistutti mua siitä, että nykyään on olemassa J ja siihen verrattuna HMOVK on aivan paska ja mun pitäisi olla onnellinen siitä, että mä oon päässyt siitä yli ja eroon. Niinhän mä olenkin, ainakin suurimman osan ajasta. Mutta toi sen kahvikutsu vaan taas kertoo mun mielestä jotain sen kieroutuneesta luonteesta. Se pitää mua narussa ja heti kun mä olen vähän pääsemmässä etäämmälle, se nykäisee mut takaisin lähemmäksi. Hyvä juttu tässä on se, että nykyään mä jopa tajuan tän asian ihan itse.

Mä oon ollut ehkä hieman surullinen viime päivinä. Tai hmm, surullinen on väärä sana, mutta ehkä hieman alakuloinen ilman mitään syytä. Mua jotenkin pelottaa yksinäisyys ja jotenkin tuntuu, että tosi monet mun kaverit ovat autuaasti unohtaneet miltä tuntuu viettää suurin osa ajasta yksin. Sen takia mä ehkä viihdynkin lukusalissa niin hyvin kun siellä on kuitenkin ihmisiä ympärillä. Mua ahdistaa jo valmiiksi tuleva viikonloppu kun ei oo kuitenkaan mitään muuta ohjelmaa kuin lukemista. Mutta toisaalta, ehkä munkin pitää oppia ettei elämä voi olla ainaista juhlaa... Tai ehkä mä saan J:n muuttamaan Stadiin huomenna viikonlopuksi ;).

Mua harmittaa, koska mä olen tainnut johtaa itseäni harhaan erään toisen (ja jopa kolmannenkin) ihmisen suhteen. Ja siinä sivussa tietenkin myös sitä toistakin osapuolta. Taidan olla aika tyypillinen kaksonen sen suhteen, että mä olen aivan kammottava tuuliviiri enkä osaa koskaan päättää tarpeeksi ajoissa mitä (tai kenet) mä tahdon. Voin jo arvata, että tässä kaikessa "pelailussa" (minkä mä päätin siis lopettaa) käy niin, että se kuka loppupeleissä jää yksin, oon mä. Oikea elämä ja monimutkaiset ihmissuhdekuviot eroaa aika lailla kivojen hömppäleffojen ihmissuhdekuvioista. Niissähän kaikki on ruusuista, välillä vuodatetaan pari kyyneltä, mutta homma päättyy kuitenkin joihinkin satuhäihin ja loppupeleissä kaikki on onnellisia. Mä selkeästikin tarvitsisin sinkkunaisen käsikirjan elämää varten. Sitä Viivin kirjoittamaa roskaa ei lasketa koska siinä ainoa kokeiltava vinkki on vodkaredbull ja se, kuinka voi itse tehdä bikinivahauksen. Tai ehkä joku Hollywood-käsikirjoittaja voisi alkaa kirjoittaa mun elämää...

Kaipa nää kaikki kuviot vaan todistaa sitä, että mä olen yhden askeleen lähempänä aikuisuutta.