Työpaikkaromansseista..

Tässä nyt sitten julkisesti tunnustan olevani ihastunut myös muutamaan työkaveriin. I know, todella säälittävää! Mutta sellainenhan mä olen. Toinen herroista on jo 40+, toisella kierroksella oleva äärimmäisen seksikäs tyyppi ja toinen herroista on mua muutaman vuoden vanhempi entinen lätkänpelaaja (joka tunnetusti on juuri sellainen tyyppi kenestä mä lämpeän takuuvarmasti). No, tietenkään nää ihastumiset ei nyt etene yhtään mihinkään. Lätkänpelaajan kanssa päästiin jo suhteellisen läheisiin tunnelmiin, mutta sitten se kaatui siihen, että siitä tuli aina ihan perkele sen jälkeen kun se oli vähän osoittanut kiinnostusta. Hei no thanks, sinkkuelämän tarkoitushan on se, että voi etsiä seuraavan illan seuraa ilman suurempia oman tunnon tuskia.. Onhan sitä kiva katsella täällä töissä, mutta en mä nyt mitään draamaa jaksa.

Tai niin mä ainakin luulin. Tänään se ilmoitti lähtevänsä vaihtamaan käsilaukkua. Siis excuse me? Vaihtamaan käsilaukkua? Kenen? Tässä on AINOASTAAN kaksi vaihtoehtoa...a) se on homo ja sen eilen ostama gentleman's handbag ei sovikaan sen uuden pikeepaidan kanssa b) sen äitienpäivälahjaksi ostama laukku ei ollutkaan miellyttänyt sen äitiä. Mutta missään nimessähän sillä ei voi olla tyttöystävää kenelle se jotain laukkuja ostelee! Vai voiko? Tätä mä nyt sitten pohdin äsken vessaan piiloutuneena muutaman tunnin ja tulin silmät punaisena ulos. Mä en jaksa itteeni. Pakkoko munkin on ihastua ihan kaikkeen mikä liikkuu?

Herra Me Ollaan Vaan Kavereita ilmoitti hakeneensa tänne töihin. Mihin mä sitten meen itse töihin? Mä en jaksa elää sen kanssa missään symbioosissa kun koko ajan tarkoituksena olis päästä siitä loitommaksi ja loitommaksi. Etäiseksi. Niin, että koko ajan ei olis ikävä.