Miksi mä flirttailen??!

Mä oon jotenkin alkanut pohtia omaa käytöstäni ehkä jopa liikaa. Musta tuntuu, että välillä mä en ole ollenkaan oma itseni, kun yritän jotenkin niin kovasti olla aikuinen ja korrekti ja vakavasti otettava. Me keskusteltiin kavereiden kanssa yhtenä iltana kännissä siitä, että eihän kukaan usko mitä me tehdään oikeassa elämässä jos joku näkis meidät joskus viettämässä tyttöjen ilta. Ehkä se on vaan hyvä.

Mä en kyllä tajua itseäni just tällä hetkellä. Tuntuu, että vähän kaiken suhteen on pallo enemmän tai vähemmän hukassa. Mä vingun ihan koko ajan sitä, että ei oo miestä ja ei oo sitä ja ei oo tätä. Joskus ennen lukioaikaa mä olin ihan satavarma siitä, etten mä koskaan edes halua mennä naimisiin tai halua saada lapsia. Lukiossa mun mieli muuttui ja nyt mä oon pohtinut että miksi. Miksi? Mulla on välillä sellainen olo, että enhän mä edes tahdo löytää ketään "elämän miestä". Elämä on kivaa just näin ja mua ahdistaa ajatus siitä, että mä oisin jotenkin sidottu yhteen paikkaan tai yhteen ihmiseen. '

Mitä mä tässä nyt yritän sanoa on se, että entäs jos mä alitajuisesti käyttäydyn just niin, ettei kukaan vaan ajattelekaan mua missään nimessä yhtään minään muuna kuin yhden yön hoitona.. Entäs jos mä salaa toivonkin jääväni vanhaksi piiaksi että voin elää tälläiseen tyyliin elämän loppuun saakka? Entäs jos mä en yksinkertaisesti vaan osaa elää kenenkään muun kanssa kuin itseni? Ehkä tää yhteiskunta jossa sinkkuja enemmän tai vähemmän katsotaan pahalla silmällä, on saanut mut kuvittelemaan, että mä tahdon perheen koska se on "normaalia".

Miksi mä nyt tästä avaudun on se, kun mun esimies tuli äsken juttelemaan mulle ja mä tajusin etten mä osaa keskustella sen kanssa ilman, että mä flirttailisin. Ehkä mä oon jollain tavalla sairas, koska munhan pitää saada ihan koko ajan huomiota kaikilta ympärillä pyöriviltä miehiltä ;).l Mutta heti sen jälkeen kun "lopetin" kaikki yhden yön suhteet, musta on tullut ihan liian ylianalysoiva enkä mä oo ihan varma tykkäänkö mä itsestäni tällaisena.

Huhhuh.