Tyhjä pää

Tapasin eilen sellaisen mua muutaman vuoden vanhemman pojan, joka oli ihan todella kivan oloinen tyyppi. Tottakai mä menin sen luokse yöksi, mutta uskokaa tai älkää, mä pihtasin. Tyypillä on jo ennestään yksi avioton lapsi eikä sillä ollut kondomeja, joten mun mielestä noi kaikki laskettuna yhteen tuotti aika huonon lopputuloksen. Luulis nykyajan ihmisten ymmärtävän, että kukaan itsestään huolehtiva ihminen ei harrasta mitään yhden yön keikkoja ilman suojaa, mutta tää tyyppi yritti ja yritti. Pahinta koko jutussa oli se, että mä en päässyt sen kämpästä ulos herättämättä sitä. Portti oli lukossa ja sen avaamiseen tarvittiin avain, joten mä en voinut tehdä niin kuin mä yleensä teen : odotan, että coyote ugly nukahtaa, kerään vaatteet ja häivyn tosi nopeeta.

No joo, meillä oli ihan kivaa, mutta tää on kyllä niin tuhoon tuomittu juttu muutenkin. Musta ei ikinä tuu kenenkään äitipuolta. Mä en tajua mikä siinä mättää, mutta se ei varmastikaan luonnistuisi multa. Mä olin joskus aikaisemmin ihastunut yhteen mieheen, jolla oli lapsia ja me puhuttiin asiasta mun kavereiden kanssa. Ne nauroi mulle päin naamaa kuvitellessaan mut äitipuolena. Ei se siinä oo että musta tulis wicked stepmom, mutta enhänhän mä mitään osaisi niiden lasten kanssa tehdä.. Sen takia mun pitää hankkia ihan omia lapsia, että mä ehdin kypsyä ajatukseen, että mun pitäisi osata pitää jostain toisesta ihmisestä huolta :)

Kävin äsken ostamassa kahvia ja maitoa ja OMG miten ärsyttävän pariskunnan mä näin ratikassa. Siis why oh why naisten pitää lässyttää niiden miehille? Mä myönnän, että oon KERRAN sortunut siihen itsekin, mutta onneksi tajusin, että se kuullostaa oksettavalta. Mun mielestä edes lapsille ei pitäisi lässyttää (vaan puhua oikeeta kieltä, mutta ystävällisellä äänenpainolla). Se tyttö teki itsestään jotenkin niin pellen.

Puhuin äsken messengerissä Jäävuoren kanssa elämän sisällöstä. Mä valitin sille, että mun pitäisi löytää mun elämään muutakin sisältöä kuin että mitä juodaan ja mihin baariin mennään. Jäävuori kysyi sitten, että löydänkö mä elämään sisältöä löytämällä miehen. Mä olin ensin sitä mieltä, että en mä mitään miestä tarvitse saadakseni elämään sisältöä, mutta ehkä joku tasapainoinen ihmissuhde toisi jotain uutta elämään. Eilen Sinkkuelämässä Carrie pohti tätä samaa. Se sanoi kaipaavansa soulmatea. Mä oon samaa mieltä Carrien kanssa. Vaikka elämässä on ystävät ja perhe, niin siltikin kaipaa ehkä jotain vielä syvällisempää. Mulla on äitin kanssa ihmeellinen connection ; me tiedetään milloin toinen soittaa tai milloin toisella on jotain hätänä, mutta eihän se riitä. Mä tahdon enemmän. Maapallolla elää (apua, nyt mun yleissivistyksen taso paljastuu teille, mutta en mä mitään lukua tähän oikeasti tiedä) miljardi (?) ihmistä, eikä mun elämä ole sinänsä millään tavalla erikoinen siinä massassa (vaikka kaikki elämät on arvokkaita). Mutta mä olen sitä mieltä, että mun elämä voi sitten jossain vaiheessa olla jollekin ihmiselle kaikki...

Ai niin Frida, mä mietin voisko meidän kerhon nimi olla Ihanat Naiset Pihalla? :)