Kadut kaupungin ovat pitkiä ja suoria..

Niin moni tarjoo vain pelkkiä kuoria...Niin moni tulee vastaan. Kuka on se oikea?

Toi biisi piinaa mua. Se on soinut mun päässä koko aamun, enkä ees oo kuullut sitä vähään aikaan. Mä oon oikeasti jotenkin ihan pihalla elämän ja ihmissuhteiden kanssa. Mulla on pakonomainen tarve pokailla koko ajan uusia hoitoja, mutta kukaan ei saa viihtyä vierelläni yhtä yötä kauemmin. Mä muka etsin ihmissuhdetta, mutta omalla käytökselläni varmistan samalla sen, ettei mikään juttu kestä yhtä yötä kauemmin. Tai no okei, joskus jopa kaks, jos se tyyppi on ollut todella hyvä.

Eilen semmoinen meidän naapurin poika (ei se ketä oon jo pannut, vaan sellanen toinen) pyysi mua iltakävelylle ja drinksuille Ursulan terassille. Ihan tosi söpö idea ja olis varmasti ollut kivaa, mutta mä menin ihan lukkoon ja kieltäydyin. Miksi? Miksi? Miksi mä teen tätä itselleni? Ihan kuin tahtoisin ihan tietoisesti olla onneton ja yksinäinen.

Kaiken maailman poliisit ja palomiehet soittelee mulle niin tiivisti, että puhelimen akku on jatkuvasti finaalissa. Miksi mä en voi löytää jotain sellaista ihmistä kenestä mä itse olisin kiinnostunut edes vähän? Herra Me Ollaan Vaan Kavereita toivotti mulle eilen tekstiviestitse kauniita unia. Mä en kuitenkaan pystynyt vastaamaan kun ainoa asia mitä pystyin ajattelemaan oli se, kuinka se itse käy nukkumaan sen tyttöystävän viereen ja silittää sen päätä ja pitää sitä kainalossa. Miten mä voin vielä tykätä siitä? Voisko jostain saada sellaisen osittaisen muistinmenetyksen, etten mä enää muistais miten ihana se on?

Ahdistaa ja itkettää. Vitun kiva olla töissä.