Pakkomielle

Mä ajattelin tänään olla terve ja mennä kouluun jo ihan mun yleisen mielenterveyden takia. Yläkerran naapurin television kuuntelu alkoi tehdä mun pikkuhiljaa hulluksi. Mä näin mun kaverin M:n lounaalla ja me puhuttiin kaikesta jännittävästä. Mä tilitin sille yllättäen koko J-sotkua. Mä en tajua miten mun kaverit jaksaa kuunnella mua koska mä jauhan koko ajan tätä samaa asiaa ja kuullostan pikku hiljaa varmastikin rikkonaiselta levyltä. Mutta minkäs teet. Ilmeisesti mulla on käsittämätön taito vatvoa ihmissuhdeasioita pakkomielteenomaisesti kaikkien poikien tapauksessa...

Oon menossa viikonloppuna mun kavereiden synttäreille ja jotenkin toivon, että pullollinen viiniä saisi mun pään sen verran sekaisin, ettei tartteis koko ajan kelailla samoja juttuja. Mä tartteisin mun omasta tunne-elämästä vähän lomaa. Mutta ehkä kun kuumepäivien jälkeen palaan taas normaaliin rytmiin, ei oo enää aikaa vatvoa kaikkea.

Mun mielestä on kummallista miten mä aluksi luulin, että J ymmärtää mua täydellisesti ja että me ajatellaan asioista samalla tavalla kun nyt kuitenkin on paljastunut se, että me ollaankin about 2 maailman erilaisinta ihmistä. Mä en vaan jaksa huijata enää itteeni yhtään ja leikkiä, että mulle keskusteluksi riittää päivän jalkapallotulosten ja telkkariohjelmien läpi käyminen. Hassua, miten yhteiset puheen aiheet loppuukin jossain vaiheessa.

Mutta... kyllä mua myös hymyilyttää tää kaikki säätö. Oon ajatellut sitä henkilöä kuka sai mut kaipaamaan itseään Stockalla aivan yllättäen. Elämä on selkeestikin yllätyksellistä. Mä vaan toivon, että mulla olisi kristallipallo, jolla voisi katsoa edes minuutin ajan tulevaisuuteen, jotta näkisi sen, mihin suuntaan nyt kannattaa lähteä. Magic Eight Ball ei enää riitä ratkomaan mun ongelmia, varsinkin kun seuraava vastaus kumoaa aina edellisen...